Pentuhaastetta vihdoinkin!

Vihdoin me ollaan päästy palaamaan kotiin ja tautikin on voitettu eli nyt on aika palata pentuhaasteen pariin. Aloitetaan asianmukaisesti vanhemmasta eli Piitusta.

Piitu oli pitkäaikaisen unelman täyttymys, se eka oma koira. Omistajan elkein se tassutti kotiin ja sopeutui heti. Pitempään sopeutumisessa varmaan meni yksin asumaan tottuneella emännällä... ;) Piitu nukkui alusta asti ongelmitta yönsä omalla pedillään mun sängyn vieressä mun kättä vasten. Mun olkapää olikin ekan viikon jälkeen lähes täysin jumissa, kun roikotin sitä sängyltä lattiatasossa. :D

Piitua oli helppo opettaa ja se oppi asiat nopeasti vaikka olikin sellainen etäinen haahuilija. Piitua on opetettu pentuopus toisessa kädessä hyvinkin järjestelmällisesti, mutta ongelmia tuotti ensikertalainen koiranomistaja ja Piitun pehmeys. Siinä oli munkin vaan pakko oppia olemaan hermostumatta, sillä Piitu ei kestänyt mitään ärsyyntymistä. Se meni totaalisen lukkoon, jos vaistosi pientäkään ärsytyksen vivahdetta mun olemuksessa eikä ollut mitään väliä oliko Piitu edes ärtymyksen syy. No, meni munkin kaaliin pikkuhiljaa uudet asiat ja yhteispeli alkoi sujua. Nykyään tuntuu, että meillä on sellainen levollinen yhteys ja erään rhodekasvattajan sanoja lainatakseni: Piitu is my first one and I'm the one for Piitu and we both know that <3

Sosiaalinen Piitu on ollut aina ja sen kanssa on sikäli ollut aina helppo liikkua missä vaan. Koirakavereita on riittänyt ja yksi parhaista on Rusina-kihara, jonka Pii on tuntenut pikkupennusta asti. Nykyään "seniorijaosto" ei juurikaan kuvan mukaista pöljäilyä enää harrasta, mutta kamuja ne on edelleen.

Sitten Siiri...

Siiri oli monen vuoden harkinnan tulos. Olin haaveillut toisesta koirasta jo vuosia, mutta aina tuntui ettei elämäntilanne ei sitä sallinut. Lopulta päätin sitten tehdä elämän sellaiseksi, että pennun ottaminen on mahdollista ja niin Siiri tassutti mun ja Piitun elämään. Alusta asti Siiri nousi pentulaatikosta mun uniin eikä kukaan muu tuntunut enää miltään. Siiri oli se kujeileva ilopilleri, joka yleensä ei jäänyt katselemaan kun pentuesisarukset jotain puuhasti... ehkä joskus jopa oli se alkuperäinen syypää. Ei siis todellakaan se pentueen rauhallisin, mikä oli alkuperäinen suunnitelma. ;)

 

Siiri haastoi mua alusta asti enemmän kuin Piitu ikinä ja vaati taas uuden opettelua ymmärtää miten uusi tulokas opetetaan yhteiskuntakelpoiseksi. Siiri ei mun jaloissa pyörinyt vaan juoksenteli pikkuisenakin helposti kauas aiheuttaen harmaita hiuksia heti alkuunsa. Siiri ei myöskään ollut Piitun tavoin loputtoman ahne. Toki sille nami kelpasi, mutta ei se tavoitellut sitä samalla intensiteetillä kuin Pii aikoinaan. Tahtojen taistoa on siis ilmennyt ja ratkaisukeinoja on pohdittu yötä myöten, mutta niin vain yhteinen sävel on löytynyt ja Siiristä on tullut helppo ja tottelevainen kaveri arjessa. Siiri on mun elämän valo <3

Siiri on alusta asti ymmärtänyt Piitua ja osannut sen kanssa toimia juuri oikein. Piitu ei halunnut alkuun mitään kontaktia moiseen rääpäleeseen, mutta sitkeästi Siiri kävi monta kertaa päivässä kyselemässä, että joko... Piitun ei tarvinnut kuin suupieltä nostaa ja Siiri tassutti kiltisti pois. Parin viikon sisällä Pii lopulta heltyi ja parhaat kaveruksethan noista sitten tuli. Siirin bravuuri on Piitun hakeminen milloin mistäkin, väärästä suunnasta metsässä tai sohvan nurkasta lenkille. Se itsekseen tai käskystä käy tassulla läppäisemässä Piitua (yleensä päähän...) ja odottaa että se tajuaa lähteä mukaan. Itse se alunperin moisen keksi ja mä sit hiljalleen liitin siihen käskysanan.

Molemmat koirat on opettaneet mulle älyttömän paljon ja kumpikin on omalla tavallaan täydellisiä mulle. Piitun rauhallinen elämäntyyli ja Siirin sähäkkä toiminnallisuus täydentävät toisiaan juuri oikealla tavalla. Yhteinen arki on helppoa ja päivittäin koen iloa nähdessäni typyköiden toilailua yhdessä. <3